Hyttys-Hubert oon, ja aivan kohta pistän sua ohimoon!

Aika ajoin täytyy täällä blogissakin tunnustaa, ettei se elämä Roomassakaan aina ihan täydellistä ole. Suomessa on vielä lunta vähän jäljellä eikä järvetkään taida vielä ihan sulia olla. Täällä on niin lämmintä ja niin ihanaa ja kaikki voi olla niin kateellisia. Vaan kuulkaas. Kun tulee lämmin, tulee myös hyttyset!

Siis täällä on niin älyttömiä tappajahyttysiä, että oon ihmeissäni jos selviän tästä vaihtoajasta hengissä. Päivällä on pakko välillä tuulettaa, että tässä huoneessa yhtään vaihtuisi ilma. Silloin ne hyttyset hyökkii ikkunoista ja asettuvat kattoon meitä vaanimaan. Onhan se ihanaa, kun on korkeat huoneet, mutta nämä on niin korkeat, ettei me yltetä niitä hyttysiä mäiskimään.

No, siellä katossa ne sitten tönöttävät päivät pitkät ja kun valot sammuu ja käydään nukkumaan niin ne pudottautuu sieltä katosta meidän kimppuun, kuin Mission Impossiblessa konsanaan. Ja ne on niin isoja, mutta niin nopeita, että niitä on mahdotonta napata. Sitten pitää vaan hautautua kokonaan peiton sisään ja äristä niille vihaisesti että  menkää pois!!! Ei se paljon auta, joten sitten tulos on tämä.

Ainoa onni onnettomuudessa on, että kämppikseni Sigrid on herkullisempaa sorttia kuin minä, joten vielä enemmän ne sitä syö. Kerran kun Sigrid oli reissussa ja minä yövyin täällä yksin, oli mulla seuraavana aamuna pelkästään yhdessä sääressä kahdeksantoista puremaa. KAHDEKSANTOISTA! Tähän ei voi lisätä enää mitään muuta. Mutta onpahan täälläkin ainakin jotain mistä teidän ei tarvitse olla kateellisia!

Ps. Toissayönä jouduin ekstrapahan hyökkäyksen kohteeksi, ja koska virallinen raapimisen-estäjäni (Joni) ei ole Italiassa mukana, olen raapinut reilussa päivässä niistä puremista viisi jo verille asti.. hups..

Illallinen Aricciassa

Sunnuntai-iltana hypättiin bussin kyytiin vaihtariporukalla ja hurautettiin illalliselle reilun puolen tunnin bussimatkan päässä Roomasta sijaitsevaan Ariccian-kylään. Se sijaitsee kukkulalla ja on kuuluisa mm. siitä, että joidenkin antiikin jumalten ja jumalatarten kerrotaan siellä majailleen. Meidän tarkoituksena oli kuitenkin mennä nauttimaan paikallisesta ruuasta. Ariccia on kuuleman mukaan tunnettu ainakin yrteillä maustetusta porsaanlihasta.

Ensimmäinen ruokalaji oli itävaltalaista lankkua muistuttava lajitelma lihaa, makkaraa ja juutoa, joita leivän kanssa napostettiin menemään. Pääruuaksi oli pastaa ja jälkkäriksi jotain keksin tapaista. Lisäksi ruuan kanssa tarjoiltiin paikallista viiniä, joka oli punaviinin ja kuohuviinin risteytystä. Minä suurena viinien ystävänä pitäydyin kuitenkin vesilinjalla (vaikka rakkaat ystäväni jossain vaiheessa salaa täyttivätkin meikäläisenkin lasin viinillä.. ja sitten joutuivat juomaan sen itse!).

Ruoka ei kyllä meidän mielestä varsinaisesti päätä huimannut. Aiemmin Aricciassa illastaneet tyypit sanoivat myös, että toisessa ravintolassa olivat aiemmin saaneet huomattavasti parempaa ruokaa. Kuitenkin ilta oli kaikkinensa aika hauska ja suurin viehätys olikin se paikka, jossa me pitkien pöytien ääressä istuttiin penkeillä. Makkarat makasivat pinossa ihan meidän vieressä ja voitiin kokoajan nähdä, kun paikan omistajat höyläsivät lisää siivuja isoista pötköistä. Siellä oli aitoa italialaista tunnelmaa!

Haluaisin kyllä joskus toistekkin käydä Aricciassa, ehkäpä päiväsaikaan. Maisemat kukkulalta alas olisivat varmaan aika komeat, ja vanhoja rakennuksia ja mm. vanhaa ihanaa siltaa olisi kiva päästä kuikuileaan niin, että jotain näkisikin. Meitsin pimeäkuvaus-taidot eivät oikein riittäneet siihen, että olisin esimerkiksi sen sillan koko komeudessaan saanut kameralle tallennettua. Klikkaamalla TÄSTÄ voitte kuitenkin nähdä, millaisesta rakennelmasta on kyse. Aika vaikuttavan näköinen se oli, kun pimeässä ihan sen juurella seistä törötettiin.

Oli mukavaa päästä taas vähän haistelemaan muutakin italialaista tunnelmaa, kuin tätä city-elämää! Ai niin, ja äiti: ihmettelit niin kovasti silloin sitä, kun kerroin että jokaisella aterialla joku italialainen syö jotain minunkin lautaselta. Niin nyt ajattelin sinua, kun tuolla Aricciassa yksi ESN-kavereistamme söi minun lautasen tyhjäksi jokaisen ruokalajin kohdalla, siinä vaiheessa kun kuulemma näytin sille etten aio enää syödä! (en kyllä aikonutkaan..)

2765-vuotis juhlat

Yhtäkkiä alkoi tuntua omat 23 vuotta melkoisen vähälle, sillä olin nimittäin lauantaina kaksituhattaseitsemänsataakuusikymmentäviisivuotis synttärijuhlilla. Valitettavasti kukaan ystävistäni ei ole maailman vanhin ihminen, vaan synttärisankarina oli viime viikonloppuna tämän hetkinen kotikaupunkini, Rooma! Koko viikonlopun ajan oli ympäri kaupunkia tapahtumaa, jos jonkinmoista, mutta lauantai-iltana viralliset juhlat juhlittiin Colosseumin ja Piazza Venezian välisellä kadulla.

Meidät paikalle houkutteli "ilmaiset konsertit", joka osoittautui orkesterin ja italialaisten iskelmätähtien jonkinlaiseksi vuorotteluksi tai yhdistelmäksi.. ei ollut ihan sitä mitä odotin, mutta tulipahan koettua. Väkeä paikalla oli enemmän kuin laki sallii (no tässä maassa ei kyllä tunnu mikään laki rajoittavan missään liiallisten ihmisten määrää, nimimerkillä parit kivat bussi ja junamatkat koettu), joten ei viitsitty kovin pitkään jäädä sinne ihmismassan runnetlavaksi tönöttämään.

Illan kruunasi kuitenkin sitten ilotulitukset, jotka ovat kyllä aika hauskaa katsottavaa. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kylä kuitenkin paremmat ilotulitukset olen nähnyt ihan kotoisasti Jyväskylässä rallien kunniaksi.. (siihen ilotulitukseen uponneet rahalliset panostukset herättivät kyllä aika lailla keskustelua)

Valokuvat ei sinä iltana kyllä pokkarikameralla onnistuneet, ei sitten millään. Tässä nyt kuitenkin muutama räpsy niistä nurkista, missä Rooman synttäreitä juhlittiin ja on minulla teille näytillä myös pätkä äärimmäisen hyvälaatuista videotakin juhlahumusta. Siitäkään ei siis paljon selkoa saa, mutta yritys oli hyvä!

Mutta ei muuta, kuin onnea Rooma! Aika paljon on historiaa takana ja toivottavasti kaupunki jatkaa kukoistustaan vielä ainakin toisen mokoman!

Museo Nazionale Romano

Kävinhän minä vielä toisenkin kerran nautiskelemassa kulttuuria, kun ilmaiseksi pääsi! Vietin rentouttavaa lauantai-iltapäivää ihan vain omasta seurastani nauttien. Keli oli lämmin, aurinko paistoi ja ei ollut kiire mihinkään. Oli muuten mukavata.

Museo Nazionale Romano on ilmeisesti jaettuna neljään osaan, joissa kaikissa keskitytään vähän erilaiseen sisältöön. Minä suuntasin kuitenkin tuolla keskustassa sijaitsevaan Palazzo Altemps -museoon, joka on keskittynyt patsaisiin.. tai veistoksiin.. joku taidetta tunteva voi korjata mistä oikein on kyse, minä en näistä(kään) taiteen muodoista paljoa ymmärrä. Ihan mukavaahan siellä oli käydä pyörähtämässä. Tuskin olisi koskaan tullut mentyä, ellei nyt olisi ollut ilmainen viikko. Ei se muutenkaan kovin kallista olisi ollut, sillä yhdistelmälippu kaikkiin neljään Museo Nazionale Romanoon olisi minulle maksanut vissiin 3,5 euroa.. jotenkin se vaan kuitenkin vähentää intoa lähteä!

No, joka tapauksessa tämä museo sijaitsee siis 1400-luvulla rakennetun palatsin sisällä. Ulkoapäin katsomalla en ollut kovinkaan vakuuttunut tuon palatsin mahtavuudesta. Olin nimittäin lukenut, että kyseessä on upea rakennus, mutta ulkopuolelta se näytti samalle kuin melkein kaikki muutkin Rooman tönöt. Sisälle päästyäni kuitenkin aloin ymmärtämään ns. "mistä hälistään" (mahtava suomennos englanninkieliselle ilmaisulle what the fuss is about, eikö totta?). Kertakaikkisen kaunis rakennus. Voisin muuttaa sinnekin. Tietty sillä ehdolla, että voisin palkata samalla neljä täyspäiväistä siivoojaa luuttuamaan niitä kymmeniä ja kymmeniä saleja.

Kuten jo totesin, en minä tuon taideen päälle paljoa ymmärrä, joten tyydyin lähinnä nautiskelemaan kaikesta siitä kauneudesta mikä siellä ympäröi. Ja tulin kyllä aika vakuuttuneeksi, että joskus kun omistan oman talon, niin palkkaan jonkun kuuluisan maalarin maalamaan kaikki katot täyteen tuollaisia ihania pastellivärejä täynnä olevia kuvia, niinkuin kaikissa näissä palatseissa näyttää olevan. Joohan Joni, joohan?

Kuva "perustuksista" omistettu erityisesti isille!

Loppukevennykseksi todettakoon, että enhän minä täysi untuvikko ole, mitä patsaisiin tulee. Pakko oli kotiin tullessa ikuistaa teille nimittäin meidän posti-huone (siis ala-aulan yhteydessä oleva huone missä kaikkien postilokerot on). Meidänkin talossa on ihan ikioma patsas! Ihan ehdoton juttu kerrostalon julkisiin tiloihin, vai mitä olette mieltä?

Blogiin kirjoiteltavaa olisi vaikka kuinka paljon, kunhan vaan löytäisin aikaa näpyttelyyn.. no huomenna palataan asiaan seuraavien juttujen merkeissä, lupaan sen!

Castel Sant'Angelo

Koska Roomassa on meneillään tällä viikolla kulttuuriviikko eli settimana della cultura on täällä moniin museoihin tällä viikolla ilmainen sisäänpääsy. Eihän tällaista tilaisuutta nyt voinut jättää käyttämättä, joten oli lähdettävä edes vähän nauttimaan korkeakylttyyriä. Siispä lähdettiin tänään illalla Sigridin kanssa tsekkaamaan Castel Sant'Angelo.

Castel Sant'Angelo eli Pyhän enkelin linna on (jälleen wikipedian tietoon luottaen) bygattu pystyyn vuosina 120-139. Kyllä, ei siis mitään tuhatta siinä edessä vaan tosiaan rakennus on aloitettu vuonna satakaksikymmentä! Alun perin tämän pytingin tarkoitus oli olla vain Rooman keisari Hadrianuksen hautapaikka, mutta myöhemmin sille keksittiin ihan käyttöäkin, kun siitä tehtiin linnoitus ja Paavien kämppä. Castel Sant'Angelostahan menee salainen maanalainen tunneli Vatikaanin palatsiin ja Pietarinkirkkoon.

Linnoitus on Tiber-joen rannalla, ja ylhäältä "terassilta" oli kyllä aika mahtavat näkymät joka puolelle kaupunkia: joelle, Vatikaaniin, historialliseen keskustaan, kaikkialle. Sisätiloista linna oli melkoisen karussa kunnossa - no, kuten arvata saattaa ei tuolloin sata-luvulla ihan hirveästi oltu seinien ja kattojen krumeluureihin panostettu. Toki sinne myöhemmin on joitakin tiloja (vissiin Paavien siellä asuessa) oikein hienoksi laitettu, ja nykyään näissä kauniimmissa tiloissa olikin museoita. Museon tiloissa ei valitettavasti saanut kuvata, mutta siellä oli muun muassa veistoksia, vauvojen sarkofageja ja papyrusta niinkin kaukaa kuin ajalta 300 vuotta ennen ajanlaskun allkua! Lisäksi museoituna oli kokoelmat miekkoja, haarniskoita, mahtavia koristeellisia kilpiä ja muita sotavarusteita.

Mentiin sen verran myöhässä, ettei ehditty kaikkea koluta lävitse ennen kuin koko paikka sulkeutui. Mukavaa siellä oli kuitnkin käydä pyörähtämässä ja näkemässä taas vähän jotain uutta. Tässä kaupungissa on kyllä niin paljon nähtävää, ettei tätä voi ikinä koluta läpi. Tavallaan se on vähän turhauttavaa, mutta toisaalta onhan se mukavaa, että meni oikeastaan minne tahansa, niin näkee ja kokee jotain mahtavaa ja mielenkiintoista!


Eipä tällä kertaa muuta, kun että ensi viikon lopulla pitäisi olla +25 astetta, jeejee!

Hihna, kaulan ympärillä, AINA!

Otsikon lausahdus on rakkaan avomieheni hellämielinen ohjeistus, joka oli ensimmäinen asia, joka minulle piti järkkärikameralla kuvaamisesta opettaa.. ja tämä koski ilmeisesti vaan minua. En ymmärrä. Koskaan en oo mitään pudottanu, söheltäny, tai hajottanu. En varmasti.

Kuten jo onkin tainnut tulla mainittua, oli täällä (niinkuin kyllä ilmeisesti kaikkialla muuallakin) viime viikolla, erityisesti loppuviikolla, tosi surkeat kelit. Kahdeksan viikkoa Roomassa tuli täyteen viime viikonloppuna. Ja viime viikolla oli myös ensimmäisen kerran semmoinen keli, että voi oikein rehdisti sanoa, että satoi koko päivän. Tai itsasiassa satoi kolme päivää putkeen. Ei siis oikein inspiroinut lähteä ulos testailemaan, että miltä tämä kaupunki näyttää tuon isomman kameran lävitse. Oli niin kurjaa ja märkää. Mun kenkiä oli rivissä kuivumassa parhaimmillaan neljät. Ja sain oikein kunnon flunssakin. Sigrid sanoi, että mun ääneni lauantaina oli mennyt ohittanut sen "viettelevän matalan ääänen" pisteen, ja saapunut siihen pisteeseen missä mun puheesta ei vaan voinut saada selvää.

Maanantaina se aurinko kuitenkin vihdoin suvaitsi taas palata maisemiin, joten olihan sitä alkuillasta lähdettävä pienelle kävelylle räpsimään muutamia kuvia ihanaan ilta-aurinkoon.. lähinnä se homma meni kyllä siihen, että koitin muistella, että mitä valotusaikaa, vai aukkoa, vai ISO-arvoa piti säätää mihin suuntaan, että saisin muitakin kuin a) kokonaan mustia tai b) kokonaan valkoisia kuvia! Muutamissa näkyi jotakin, joten tälläkertaa nautiskellaan tällaisista maisemista.

Huvittaa vähän nämä mun kiinnostuksenkohteet, jotka oon nähny mielenkiintosiks kuvattaviks, Zara, Hello Kitty, pizzeria.. en oo muuten käyny tuolla ESIHISTORIALLISESSA pitseriassa, mutta nimi kuulostaa aika mielenkiintoiselta, joten voi olla, että pitää joku kerta testata!

Tilastotiedettä ja tiramisua

Huhheijjaa sanon minä! Ehtiipä (ja jaksaapa) sitä vihdoin taas tännekin tulla kirjoittelemaan. Koko Italiassa olo ajastani, viime viikko oli kyllä ehdottomasti kiireisin kouluhommien saralla. Kandin loppurutistusta tuli kirjoiteltua ja muokkailtua ihan itkuun asti. Lisäksi tiedossa oli maanantai-aamuna siintänyt tilastotieteen tentti täällä Roomassa. Melkein koko lauantai- ja sunnuntaipäivät kuluivat nenu kiinni tuhatsivuisessa järkäleessä nimeltään Statistics for Business and Economics. Onneksi tämä oli vasta osatentti, joten ei tarvinnut sitä kirjaa ihan kokonaan opetella.

Kaikilla vaihtarikavereillakin on ollut hermot kireällä näihin osatentteihin lukemisen kanssa. Ne kaikki järjestetään tällä viikolla tai ensi viikon alussa. En kyllä saisi hirveästi ruikuttaa kun ei minun urakkaan kuulunut muuta kuin tuo yksi tentti. Parhaimmillaan pahimmillaan joillakin on jopa neljä tenttiä. No, joka tapauksesa kaikkia tuntui vähän kiristävän tuo tenttiin lukeminen, ja tottahan se on, että ei yhteen putkeen voi määräänsä enempää keskittyä. Siksi sunnuntaina päätettiin muutaman tytön kanssa ottaa opiskeluista pieni luova tauko, ja käydä keräämässä voimia paikassa, jossa pitäisi olla Rooman parasta tiramisua.

Pasticceria Pompi, ihan Re di Roman metroaseman vieressä, oli tupaten täynnä sateisena sunnuntaina. Ei jouduttu kuitenkaan jonottamaan pöytää kuin kymmenisen minuuttia. Odotukset korkealla sitten pöytään ja tilaamaan. Koska itse en kuitenkaan ole suurin sen perinteisen tiramisun fani, päätinkin ottaa mansikka-tiramisua - kermavaahdolla tietenkin.

Se oli niiiiiiiin hyvää! Ihan oikeasti! Ei se maku kyllä tiramisua muistuttanut pätkääkään. Se maistui sille, mille suomalainen mansikkakakku maistuu parhaimmillaan. Nam, nam ja vielä kerran nam. Neljän hengen porukasta kaksi otti perinteistä, ja kaksi mansikkaista tiramisua, joten onneksi kaikki pääsivät vähän maistelemaan molempia. Olihan se perinteinenkin tosi hyvää, mutta jos (ja kun) vierailijoita tuolla käytän, niin aion kyllä jatkossakin ottaa sen mansikkaisen. Nam.

Kyllä muuten jaksoi tuollaisen tauon voimilla tsempata vielä sunnuntai-illan viimeiset tilastotieteen kertaukset ja nyt se tentti onkin sitten jo ohitse. En kyllä ole kovin luottavaisilla mielillä siitä, onko se ohitse hyvällä menestyksellä. No, sen näkee sitten. Ja koska opiskelen porhossa-yksityisessä yliopistossa, voi aina pyytää uutta yritystä, mikäli on tyytymätön arvosanaansa.

Suomalainen aksentti

Se "ei pilkata Kirsin suomalaista aksenttia pääsiäisen jälkeen" ei näköjään pitänytkään italialaisten kavereideni keskuudessa edes yhtä päivää! Kuulostan kuulemma samalle, kuin nämä "suomalaiset" tässä mainoksessa. Nauttikaa. (Okei, myönnetään, että kyllä mää sen itsekin kuulen, että pelottavan paljon mää noille miehille italiaa puhuessani kuulostan!)



Ja tässä toinen mainos jonka tähtenä on "suomalainen" jannu, joka hengailee metsässä.



Että tällaista italialaista Suomi-rakkautta tänään!

"Vaimo, älä ole onneton.." ja yllätyksiä

Tyhjäsin Itävallan reissukassini ja heitin sängylle kaikki tekniset vempaimet, käyttohjeet ja piuhat joita kassista löytyi. En voi sille mitään, mutta heti alkoi soida päässä Leevi and the Leavingsin "Vaimo, älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on, mitkä kehitys on tuonut tullessaan, vaikka kaikki eivät niistä piittaa, kerää kynttilät pois, emme tarvitse nyt romantiikkaa, kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä elektroniikkaa..." Itävallasta tuli tuomisena uusi kännykkä, uusi tietokone ja meidän järkkäri - asiaankuuluvine piuhoineen tietenkin! (Ja mii sou häppiii, uuden koneen omistaja!)

Ajattelin järkkärin olemassaolosta innostuneena aamulla, että nyt lähden kyllä kuvailemaan kaikkea ihanaa oikein hyvällä kameralla. No, avasin sitten verhot ja ulkona oli pimeää ja satoi vettä. Lämpötilaakin oli huimat 14 astetta.. ei vissiin tänään sitten! Joten nyt ei ole teille kauniita Rooma -kuvia tarjota. Eikä tässä päivässä muutenkaan kehumista ollut. Luentoja ja sen jälkeen (terkut vaan Päiville ja Teijalle) naputtelin kandia. Koska nyt ei kertakaikkiaan uusia Rooman kuulumisia ole, ja lisäksi kävi ilmi, että blogia lukee muutama henkilö, jotka eivät ole minulle sukua, kirjoittelen vielä muutaman sanasen Itävallasta ja yllätysjuhlista.

 Se onkin oikeastaan aika pitkä tarina.. Ja tarina alkaa... (voi hetsyykkeli, nyt tassu pystyyn jokainen, jolle tuli sama mieleen, kuin minulle, TÄMÄ NIMITTÄIN) Joka tapauksessa, meidän suvussa yllätysjuhlat on enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos oikein laskeskeltiin, niin ensimmäiset yllärit on järkätty vuonna 1997. Sen jälkeen onkin ylläreitä järjestetty monta kertaa - monen monia synttäreitä, ja kerran on jopa järjestetty häät niin, ettei morsian tiennyt olevansa menossa naimisiin. Itävallassa asuva täti on joka kerta järjestänyt itsenä, yllätyksenä juhlakalulle tietenkin, paikalle. Joten tällä kertaa me päätettiin yllättää täti oikein kunnolla!

Näiden juhlien suunnittelu alkoi jo melkein vuosi sitten (oli tässä välissä kyllä yhdet toisetkin yllätyssynttärit), joten olin koko Italiassa olo aikani tiennyt näkeväni koko suvun, perheen ja Joninkin pääsiäisenä. Tätini kuitenkin on blogin lukija, joten täytyi pitää tiukkaa linjaa sen suhteen mitä blogiin kirjoittelen, ja mitä muut kommentoi! Kun tätini oli Roomassa kyläilemässä jouduin valehtelemaan suut ja silmät läpeensä, miten kesällä tätin tullessa Suomeen ne juhlat sitten on. Ja miten surullista on, kun en näe Joniakaan piiitkään aikaan (no oli se surullista ja ikävä oli kova, vaikka tiesinkin, että pääsiäisenä nähdään!).

Ei siinä sitten muuta kuin koko muu porukka lentämällä Itävaltaan ja meikäläinen junalla. Toinen tätini miehineen meni jo aiemmin Itävaltaan, heillä oli kolmistaan tarkoitus reissata ympäri Eurooppaa autolla, niinkuin usein muutenkin tekevät. Me oltiin sitten sovittu ajankohta, jolloin Suomen täti miehineen vaativat päästä tiettyjä nähtävyyksiä katselemaan ja me muut vaan satutaan olemaan siellä myös. Eipä meinannut täti uskoa silmiään, kun yhtäkkiä Grazissa maisemia katsellessaan sukulaisia istuskelikin penkillä Viitasaaren Seutua lueskelemassa. Ei itseasiassa edes tunnistanut, vaikka katsoi päin! Joten yllätys onnistui niin täydellisesti kun toivoa saattoi! Tätin toivoma Kroatian vierailu tosin vahtui viihtyisäksi oleiluksi viehättävässä Unterpremstettenissä (tai jotain sinne päin!), mutta eipä näyttänyt valittavan.. oli meillä kaikilla niin kertakaikkisen hauskaa!

Nyt sitten odotellaan kuka yllätetään seuraavaksi!

Sepä siitä Itävallasta ja ylläreistä, saa toki kysellä, jos jotain haluaa vielä tietää. Toivottavasti seuraavan kerran palaisin jo Rooman juttujen merkeissä, ei ole kyllä turhan hemaisevaa säätä loppuviikollekaan luvattu..

Tuttuja Grazissa

Nyt on kotiuduttu Grazista ja sanottu taas vähäksi aikaa heipat kaikille ihanille tyypeille. Itävaltaan siis hurautettiin koko äitin puolen suvun kanssa järjestämään "pienoinen" synttäriyllätys samaiselle tädille, joka täällä Roomassa kävi luonani vierailemassa. Mentiin yllätykseksi koko äitin puolen suvun voimin Graziin synttärijuhlia viettämään. Yllätys onnistui täydellisesti, ei meinannut juhlakalu huomata Schlossbergilla Viitasaaren Seutua lueskelevia sukulaisiaan, ei sitten millään.

Koska suurin osa tämän blogin lukijakunnasta oli varmaankin samaisissa juhlissa paikalla, en viitsi sen tarkemmin yksityiskohtiin mennä. Vilautan muutaman kuvan, ja sanonpahan vaan että seura, ruoka ja juoma olivat hyviä, maisemat ja ilmaveivit näyttävät sekä naurua ja puluja riittämiin! Tässä muutama kuva mitä mahtavimmasta pääsiäisviikonlopusta!

(Ja älkää ottako itseenne, kun en teidän kuvianne ole tänne laittanut. Nyt ei ollut aikaa kysellä lupia, mutta pidän logissa sellaista linjaa, etten blogiin lätki sellaisia naamakuvia joihin en mallilta ole lupaa saanut - kaikki eivät nääs siitä välttämättä pidä!)

(Hups, unohdin kysyä äitiltä luvan, mutta ei sitä varmaan haittaa, eihän äiti?)

Eilen oli sitten se karvas hetki kun piti sanoa heipat Jonille ja muille. Olisin kyllä voinut jäädä sen kainaloon useammaksikin yöksi (sen jälkeen kun se lopetti meikäläisen säikyttelemisen). Ikävä on jo kova. Vähän piti vollottaakin, kun heippojen aika tuli. Vähän vaan.

Palasin tänä aamuna Roomaan, yöjunalla, kuinkas muutenkaan. Muutenkin tuskainen 13 tunnin junamatka, istumapaikalla tietenkin, venyi tällä kertaa 14 ja puoleen tuntiin. Nyt ei tarvisekaan vähään aikaan junalla matkustaa. Paluumatkalla matkaseura oli sen verran epäilyttävää, etti paljon tehnyt mieli silmää ummistaa. Kuuden jälkeen kuuden hengen loossistamme poistui kuitenkin kaikki muut paitsi minä ja toinen nuori tyttö. Sen jälkeen uskalsi pari tuntia torkkua, ja oli asetelmatkin paremmat kun sai yksikseen vallata kolme penkkiä!

Nyt alkaa noiden viimeöisten "unien" jälkeen väsy painaa, joten ei auta muu kuin käydä kuorsaamaan, jotta jaksaa huomenna taas opiskella. Kyllä, epäileväiset sukulaiseni, kyllä minä täällä välillä opiskelenkin!

Byhyy!

Enää rapiat kahdeksan ja puoli tuntia tätä! Byhyy!

Nekin menee kuorsatessa. Oikeastaan Joni kuorsaa jo, se on 39 asteen kuumeessa... Huomenna nuo lentää kotiin ja minä hyppään illalla junaan. Kirsi ♥ 13 tunnin junamatkat!

Viimeiset turinat Napolista

Vielä on sanottava muutama sananen ja heitettävä eetteriin muutama kuvanen Napolista. Reissun viimeisenä päivänä eli sunnuntaina nimittäin saatiin rauhassa tutustua Napoliin. Meillä oli opas joka näytti meille paikkoja ja kertoi mikä mikäkin oli. Se oli mukavaa ja tahti sopivan rauhallinen, niin jaksoi hyvin köpöstellä mukana. Käytännössä jokaisella kadulla oli kirkko, koko kaupungissa katolisia kirkkoja on ilmeisesti rapiat 400.

Napolissa oli semmoisia katuja millaisia minun ajatuksissani italiassa pitääkin olla: pieniä hämäriä kujia joille rakennusten ja ulkona roikkuvien pyykkien välistä pilkistää aurinko. Niin ihanaa! Jossain vaiheessa kuitenkin nälkä pääsi yllättämään joten kurvattiin syömään pasta al fornoa. Ensin saatiin eteemme annokset pastaa, syötiin ne ja oltiin tyytyväisiä ja kylläisiä. Sitten lautaset haettiin pois, jotta meille voidaan tuoda se varsinainen ruokalaji. Sitä kutsuttiin joksikin milanolaiseksi pihviksi, mutta kyllä se minun silmissä oli puhdas wienerschnitzel! Sitten vasta massut täynnä olikin.

Jos lauantai-iltana oltiin oltu väsyneitä bussissa, niin kyllä sunnuntaina vasta väsyneitä oltiinkin. Vedin vielä semmoiset puolittaiset hermoromahdukset kun en istunut bussissa ikkunan vieressä eli en saanut nukuttua ollenkaan. Tai mielestäni en vetänyt hermoromahduksia, mutta taukopaikalla sain kuulla, että näytän sille että voisin tappaa jonkun. Kotiin päästiin kuitenkin suhteellisen ajoissa (sillä illalla oli Juventuksen peli, joka poikien piti nähdä, joten ei voitu olla myöhässäkään..) ja seuraavana yönä tulikin vedettyä 11 tunnin unoset. Koontina vielä viikonloppureissusta sanottakoon, että olen kyllä äärimmäisen tyytyväinen, että lähdin. Oli mukavaa päästä hetkeksi pois Roomasta ja vielä mukavampaa nähdä kaikkia noin mahtavia juttuja!

Tällä viikolla piti palata arkeen opiskeluiden pariin hetkeksi, mutta onneksi pääsiäinen mahdollistaa sen, ettei tässä ihan liikaa joudu opiskeluihin paneutumaan. Pääsiäisessä toinen kiva juttu on se, että luultavasti tällä hetkellä (tämä teksti on siis näpytelty valmiiksi etukäteen) olen Jonin kainalossa ja koko perheen ja äitin puolen suvun seurassa yllättämässä Itävallan tanttea kunnon synttärijuhlallisuuksilla - kuten meidän suvun tyyliin kuuluu!

Palaillaan!

Sorrento

Kröhöm kröhöm.. otetaas muuten komento takaisin, kun oikein näyttävästi tossa maanantaina kirjoittelin siitä miten en joutunut ryöstetyks Napolissa. No, maanantai-iltana jouduin ilmeisesti varkaiden kouriin ihan täällä Roomassa. Pikkulaukun isossa osassa ei onneksi ollut muuta arvokasta tai kiinnostavaa kun puhelin. Ei sillä, olisin mää ihan mielelläni sen puhelimenikin pitänyt. Nyt sitten uutta luuria ja liittymää metsästämään, huoh.

Tässä tekstissä ei kuitenkaan ole kyse vastuuttomasta käytöksestäni tavaroistani huolehtimisessa (mää tiiän, että pitää olla tarkka ja oon yrittänyt niin kovasti!!) vaan Campanian viikonloppureissun seuraavasta kohteesta eli Sorrenton ihanasta rannikkokaupungista. Hurautettiin Pompeissa pyörimisen jälkeen bussilla kohti Sorrentoa Napolin lahden rantaa lähellä kulkevaa tietä pitkin. Oon niin harmissani, etten saanu kuvia, vaikka tuskin ne näkymät olisi niin uskomattomina tallentuneetkaan, siitä hetkestä kun oltiin ajettu korkealle vuoren rinteelle ja yhtäkkiä suoraan edessä aukeni koko Napolin lahti auringonpaisteessa. Oli niin uskomattomat näkymät, etten meinannut henkeä saada. Ihan oikeasti.

Vähän aikaa huristeltuamme pysähdyttiin sitten levikkeelle ottamaan kuvia siitä millaisena näkymät aukeni kohti Sorrentoa. Eipä näissäkään näkymissä paljon valittamista ollut. Paitsi mitä nyt vähän tosta liian korkeella kielekkeellä roikkimisesta valitin. Ja tämä ei kuulemma edes ole vielä sitä kaunista rannikkoa, vaan etelämpään Amalfin rannikoille jatkettaessa se vasta kauniiksi muuttuu. En vaan kertakaikkiaan voi sisäistää sitä, että jotkut ihmiset elävät tuolla. Ihmiset syntyvät, käyvät koulussa, töissä, ruokakaupassa ja kävelyllä tuolla. Ei tuollaisessa paikassa asuvat ihmiset ainakaan onnettomia voi olla!

Tämä alue on kuuluisa sitruunoistaan ja Sorrentossa onkin Limoncello-likööritehdas. Maistoin limoncelloa kerran tässä aiemmin, mutta ei se kyllä minun mieleeni ollut. Siksi tällä vierailulla jäi sitruunaliköörit litkimättä. Sen sijaan köpöteltiin meren rantaan, ensin kurkittiin kallion reunalta ja sitten kivuttiin alas veden ääreen - voi että olisin halunnut uida! Jotkut pojat kävivätkin uimassa, mutta uikkareiden puutteessa minä tyydyin vaan kahlailemaan. Oli muuten ihanaa. Sitten istuskeltiin rannalla ja käytiin läheisessä kahvilassa kahveella. Sen jälkeen väsyneet matkalaiset hyppäsivät takaisin bussiin ja köröteltiin kohti Napolia maailman kauneinta auringonlaskua katsellessa. Oli muuten ensimmäinen näkemäni auringonlasku sen jälkeen, kun tänne tulin. Illalla käytiin vielä pitsaa mutustamassa ja kyllä muuten maistui, möms.

Sorrento menee kyllä ehdottomasti taas tuohon kuuluisaan suosittelen -kategoriaan. Ja ne Amalfin rannikot on meikäläisenkin päästävä vielä tsekkaamaan..